Ainakin tapahtuu jotain - arvostelut

Aamulehti 24.11.2008 / Matti Wacklin

SIPERIAN PIENI TARINA TULEE LÄHELLE KATSOJAA

Vivica Bandlerin Teatterikesälle 1980-luvun lopussa luoma pieni on kaunista -iskulause palaa mieleen, kun istuu Puuvillasaliin Finlaysoninkujalle rakennetussa runsaan 40 katsojan tilassa. Teatteri Siperia Inhimillisen trilogian toinen osa, Jukka Toivosen käsikirjoittama ja Antti Mikkolan ohjaama Ainakin tapahtuu jotain tulee kiehtovasti lähelle.

Pirkanmaalaisten näytelmäkirjailijoiden Manu-tekstissä haudutettu Ainakin tapahtuu jotain on ensimmäinen hautomon kautta ammattiteatteriin päätynyt näytelmä. Näytelmän Antin ja Niinan parisuhteessa mennään välillä patologian puolelle, kun puukkokin heiluu uhkaavasti.

Silti teksti nostaa tarinan myös yleiseksi. Seksuaalisuuden, mustasukkaisuuden, syyllistämisen, vallankäytön, uhkailujen, naurettavuuden ja kypsymättömyyden monisävyisessä miinakentässä on jotain jokaiselle tuttua. Siksi Siperian näytelmässä eletään tietoisesti traagisen ja koomisen rajapinnassa. Katsoja nauraa myös itselleen.

Hyvät näyttelijät

Toivosen näytelmä avaa kolmikymppisten parisuhdetta, jossa näkyy nykymeno. Yksilöllisyyden korostuminen muuttaa väistämättä sitoutumista. Toivonen kirjoittaa kiintoisaa ja huolellista dialogia, vaikkei hänellä mitään kuolemattomia tiivistyksiä olekaan. Näytelmäkirjailijana hänellä on yksi tärkeä taito; hän rakentaa uhkaavan jännitteen, joka pitää hereillä.

Ohjaaja Antti Mikkola on rakentanut näyttelijöittensä kanssa tehdassaliin intiimin, mutta samalla rennon esityksen. Ohjauksessa on monia nokkelia yksityiskohtia. Esitys kommunikoi koko ajan katsojien kanssa.

Ainakin tapahtuu jotain on kahden hyvän näyttelijän Tuukka Huttusen ja Piia Soikkelin näytelmä. Kaksikon lavakemiat sopivat mainiosti yhteen. Huttunen on kiltteyteen jämähtänyt Antti, joka riittämättömyyttään etsii itselleen uuden, aika huonosti istuvan identiteetin. Näyttelijän työstä tunnistaa vahvan läsnäolon. Huttunen osaa rakentaa traagisesta koomista. Piia Soikkeli on itsestään eksyksissä oleva Niina. Roolihahmo tekee kaikkensa, jotta tulisi nähdyksi. Soikkeli on herkkävaistoinen ja -kasvoinen näyttelijä, jonka työtä katsoo mielellään.

Turun Sanomat 24.11.2008 / Toni Lehtinen 

ERÄÄN RIIDAN ANATOMIA

Pari vuotta vanha tamperelainen teatteriryhmä Teatteri Siperia on käsitellyt työryhmälähtöisissä esityksissään osuvasti kolmekymppisten aikuisten mielenmaisemaa. Esitykset kuten Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu puhuttelivat tekijöiden ikäluokkaa, sillä siperialaiset onnistuivat tuomaan näyttämölle nykyään niin suosittua itseironiaa.

Siperialaisten maailmankuva on ollut ennen kaikkea ihmismyönteinen: vioistaan huolimatta tarinoissa esiintyville hahmoille tarjoillaan runsaasti ymmärrystä. Työryhmän kesken ideoiduista teksteistä on puuttunut yksi ulottuvuus eli ihmisen raadollisuus, jota pystyy harvemmin sanallistamaan ryhmässä. Jukka Toivonen tuo Siperiaan tätä raadollisuutta. Inhimillisen trilogian toinen osa Ainakin tapahtuu jotain on pirkanmaalaisten näytelmäkirjailijoiden Manu-tekstihautomon aikaansaannos.

Valheita ja väkivaltaa

Näytelmä syväluotaa erään pariskunnan yhtä riitaa. Yhden illan ja yön aikana tapahtuva riita osoittaa kouriintuntuvasti sen, miten parisuhde voi muuttuu psykologiseksi leikkikentäksi, jossa vastapuolta piinataan ja hallitaan teoilla ja ennen kaikkea sanoilla. Toivonen osoittaa hienosti sen, miten tulehtuneet välit sysäävät riitojen raja-aitoja kauemmas ja kauemmas sallitulta alueelta.

Lastentarhaopettaja Antti ( Tuukka Huttunen ) kuulee avovaimoltaan Niinalta ( Piia Soikkeli ), että vaimolla on suhde baarituttavuuden kanssa. Niina on lähdössä tämän uuden miehen kanssa viikonlopuksi mökille. Tämä alkuasetelma sysää liikkeelle riidan kehän, jonka aikana pari huomaa, että kun perusilkeilyt eivät viillä tarpeeksi syvälle, pitää käyttää tuimempia keinoja. Näitä keinoja ovat muun muassa valehtelu, itsemurhalla uhkailu ja väkivalta.

Toivonen on saanut parisuhteen dynamiikan tekstissään kohdilleen, mutta itse hahmot jäävät sumuisiksi. Hahmojen luonteille on annettu vastakkaiseen sukupuoleen yleensä sijoitettavia ominaisuuksia. Antti on herkkä ja lapsirakas, ja Niina on vastaavasti karskin tuntuinen äijätyttö, joka piilottelee purkkaa tuolien pohjiin. Stereotyyppisten ominaisuuksien vaihtaminen päittäin ei kuitenkaan tuo uutta, sillä ominaisuudet pysyvät vaihdonkin jälkeen stereotyyppisinä.

Näyttelijänä paremmin tunnettu ohjaaja Antti Mikkola ei ole onnistunut kohtausten asemoinneissa. Katsomo on jaettu neljään osaan, ja tapahtumat sijoittuvat katsomojen keskelle ja sivuille. Haastava näyttämö aiheuttaa sen, että kohtauksia joutuu seuraamaan luvattoman usein jomman kumman näyttelijän selkää tuijottamalla. Se taas on harmi, sillä Huttunen ja Soikkeli tekevät erinomaista työtä. Varsinkin Soikkeli varioi ilmaisuaan monipuolisesti.

Teatteri Siperialle Ainakin tapahtuu jotain on reipas irtiotto aiempien esitysten leimasta. Sen jälkeen jää odottamaan mielenkiinnolla Inhimillisen trilogian kolmatta osaa Lempeää ihmistä, joka saa ensi-iltansa helmikuussa.

Uutispäivä Demari 27.11.2008 / Pertti Julkunen

TAMPEREEN KIHLAKUNNAN HEDDA GABLER 

KUVATEKSTI: Tuukka Huttunen käärii itsensä lattiamattoon ja nousee seisomaan lampun alle. Iso varjostin putoaa hänen hartioilleen. Se peittää pään ja peittää muun yläruumiin. Alta alkaa kuulua vieno laulu: "yö painaa päähäni pimeän seppeleen...".

Teatteri Siperian uudessa kantaesityksessä on paljon huumoria ja valitettavasti myös monta vitsiä. Aiheena on nuoren avioliiton ongelmallisuus. Näyttelijöitä on kaksi.

Telakalta vieraileva Piia Soikkeli on Niina ja Siperian perustajiin kuuluva Huttunen on Antti. Niina pompottelee Anttia pahassa parisuhdepelissä. Finlaysonin kekseliäästi käytetty tehdassali luo tapahtumille hauskaa taustamielialaa.

Sisukasta siperialaisuutta

Tilaratkaisuissaan Siperia tekee välttämättömyydestä luksusta. Se näyttelee Puuvillasalissa yksikertaisesti siksi, että ei ole vielä onnistunut löytämään mistään kunnollista teatteritilaa.

Nyt tilapääsali on pantu osallistumaan näytelmän humoristiseen toimeliaisuuteen. Pieni näyttämö on salin keskellä. Kun aviovuodetta tarvitaan, se työnnetään sinne touhukkaasti. Vankan ruokapöydän riuska Huttunen lennättää paikalle niin että pamahtaa. Näkyvyyttä haittaava pylväs toimii lavastuksen osana. Antti teippaa siihen vaimonsa. Kun vangittu Niina vaipuu haaveisiin, niin pylvään päähän syttyy valo.

Huomaan jossakin vaiheessa, että näytelmän perheen keittiö on olkapääni takana. Huttunen syö siellä suuren lohkareen raakaa sipulia. Hän syö myös kissan kuivamuonaa ja muutaman sivun puhelinluettelosta. Tämä on tamperelaisen teatterin ahmintahistorian suurin hetki heti sen jälkeen, kun nuori Markku Toivanen söi puoli kiloa voita. Siitä on aikaa jo yli 20 vuotta.

Katsomon tuolirivit on järjestetty neliöön näyttämön ympärille. Jokainen katsoja näkee näin ollen koko ajan kolme neljäsosaa yleisöstä. Valpas nauru ja sydämellinen sympatia vallitsevat. Täydessä katsomossa istuu harvinaisen paljon nuoria miehiä. Näytelmä saa heidät silloin tällöin syviin mietteisiin.

Sydämellistä trauman availua

Esitys on älyttömän hauska. Minua mietityttää, onko parisuhdeväkivallan käsitteleminen tällä tavalla oikein sopivaa. Vastaus kuuluu, että kyllä on, ehdottomasti. Hulluttelu tekee asiasta koskettavan ja mietityttävän. Parisuhteen ongelmia aiheutetaan ja ratkotaan varmaankin usein Antin ja Niinan käyttämillä taktiikoilla. Huttusen ja Soikkelin esittämät tunteet ja asenteet sen sijaan ovat tahallisesti kaukana tavallisesta riitelyrealismista.

Ongelman ja tunnelman välimatka herättää miettimään, minkälaisilla asenteilla ja minkälaisissa mielialoissa parisuhdetragediat sitten itse asiassa syntyvät ja tapahtuvat. Miettimistä riittää. Katsoja ei halua uskoa, että kunnollinen ihminen voi sortua toisen fyysisen koskemattomuuden loukkaamiseen. Huttusen Antti väittää väkivahvasti, että niin alituisesti tapahtuu.

Jukka Toivosen käsikirjoitus tarjoaa katsojalle mahdollisuuksia monenlaisiin parisuhdeongelmien tulkintoihin. Antti laittaa Niinan ruumisarkkumukaelmaan, jota Niina on askarrellut ikään kuin taideterapiaksi itselleen. Niina saa muistella siinä lapsuutensa traumoja. Katsoja voi tehdä pitkiä spekulaatioita siitä, mistä parisuhteiden pilaamisen käsittämätön halu voisi olla peräisin. Vastausta tuskin löytyy, mutta selvää on, että kauan sitten tapahtunutkin julmuus tuottaa aina uutta julmuutta. 

Mutta Siperian uutuus antaa katsojalle myös mahdollisuuden jättää psykologiset mietinnöt silleen ja antautua metkalle teatterielämykselle. Kaksi harvinaisen sielukasta humoristia takaavat sen, että ihmisen mielen liikkeiden katsominen on äimistyttävää sellaisenaan, ilman sen kummempia jälkipuheita.

Huojentamatonta huumoria

"Ainakin tapahtuu jotakin" on kuin varta vasten Soikkelille kirjoitettu näytelmä. Niinan julma manipulatiivisuus paljastuu pieninä välähdyksinä ja vähän suurempina lipsahduksina. Ilkeyden tuntu kasaantuu asteittain. Soikkelille ominainen elimellinen ironisuus tuntuu tavallista monimielisemmältä. Se melkeinpä pelottaa pikkuisen. Huttunen näyttää monisävyisesti, miten Antti horjuu hämmentyneen epätoivon ja hyvää tarkoittavan järkevyyden rajalla. Huttusen humoristinen tapa tehdä oma itsreflektio näkyväksi tuntuu nytkin hauskalta. Itsearviossa ei ole mitään hienostelevaa. Huttusen ote on päinvastoin ronski, suora ja sumeilematon.

Pienellä näyttämöneliöllä tehdään yllättäviä temppuja ja väännetään vauhdikkaita vitsejä. Onneksi näytelmä ei jää niiden varaan. Myös hienoa huumoria on aistittavissa. Soikkeli ja Huttunen luovat replikointiinsa vahvan spontaanisuuden illuusion.

Huumoria syntyy jo siitä, että mielen ilmaukset vilahtavat esiin varoittamatta. Huumori on viritetty tällä kerralla sellaiseksi, että se ei kevennä mitään vaan vie päinvastoin sisälle sellaisiin raskaisiin asioihin, jotka tosikkomainen käsittely pitäisi ummessa. Hyvä ammattitekniikka ei varmaankaan yksin riitä hyvien huumoriviritysten tekemiseen.

Siperiasta ajattelee mielellään, että sen tekemisten takana on omaa olemista ihmettelevää ja ymmärtävää taiteellista kunnianhimoa.

NIIN LIIKKUU PEHMEÄ KÄTESI - KISSANRUOKINTAA JA MUITA RAKKAUDEN TEKOJA

Teatteri Siperian Inhimillisen trilogian toinen osa Ainakin tapahtuu jotain on tiheydessään ja kuumeisessa intensiteteetissään täysin erilainen teos kuin sarjan esikoinen, episodimainen kvanttifyysinen leikittely Vaaleanpunaista kohinaa. Esitykset ovat silti aivan selvästi sukulaisia. Kumpikin hengittää vapaana, valppaana yleisön suuntaan, rehellisesti itsensä kokoisena - teosten kestot ovat muuten oikein hyvät: reilu tunti ei ole lainkaan liian lyhyt aika kokonaisvaltaisen teatterielämyksen syntymiseen. 

Pirkanmaalaisen tekstihautomon Manu-tekstin kautta Finlaysonin puuvillasaliin etsiytynyt näytelmä sytyttää valot erään pariskunnan kerrostaloasuntoon. Vaikka Jukka Toivonen yhdistää omaperäisellä tavalla groteskia komiikkaa ja arjen runoutta, teksti sisältää paljon perinteistä ainesta. Asetelmaltaan ja tematiikaltaan se seuraa Ibsenin ja Strindbergin viitoittamaa tietä; tarkastelun keskiössä ovat kohtaamisen vaikeus, elämänvalheen purkaminen, sukupuolten välinen valtataistelu. Dialogiin Toivonen on poiminut runsaasti parisuhdekliseitä ("Meidän välillä ei ole enää yhtään iloa", "Oisit mies etkä hiiri", "Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua, meistä tulee onnellisia"). Onkin helppo kuvitella, että toisenlaisessa näyttämöllepanossa teos olisi voinut väljähtyä vaivaannuttavaksi tirkistelyteatteriksi.

Antti Mikkolan ohjaama näyttämötulkinta kuitenkin kommunikoi Toivosen tekstin kanssa valtavan hienosti;esityksestä on kaukana kaikki lattea angstailu. Tekstiin viritetyt absurdit hillittömyydet korotetaan kuritta potenssiin kymmenen ja pariskunnan välistä sodankäyntiä ristivalotetaan vahvalla yleisökontaktilla ja monipuolisella tilankäytöllä.

Teatteri Siperian internetsivuilla kerrotaan, että Ainakin tapahtuu jotain on rakennettu Antonin Artaud'n julmuuden teatterin näyttämölle. Rampin häivyttäminen ja esiintyjien ja katsojien vuorovaikutuksen kasvattaminen toimii varsin puhuttelevasti artaud'laisessa hengessä. Finlaysonin puuvillasalin keskelle on pystytetty hyvin intiimi areenanäyttämö, jossa katsoja on asetettu vastakkain sekä näyttelijöiden että muun yleisön kanssa. Olemme väistämättä osallisia, perhedraaman todistajia, naapureita, jotka on heitetty Niinan ja Antin pelin tulilinjalle. Pelin, joka laajenee areenan keskeltä kaikkialle halliin ja hieman sen ulkopuolellekin.

Dynaamisesti rytmitetyssä esityksessä on jatkuva vaaran tuntu, joka syntyy ennen kaikkea hengästyttävän fyysisen näyttelijäntyön kautta. Leipäveitsi lentää, hiomakone käy. Syödään kissanruokaa ja raakaa sipulia. Piia Soikkeli ja Tuukka Huttunen antautuvat kokonaisille teoille, he eivät esitä tekevänsä. He ovat luontevasti kotonaan omissa kehoissaan aivan katsojan vieressä ajoittaen ja mitoittaen reaktionsa herkästi toisiaan ja yleisöään kuunnellen.

Hienon kanssanäyttelijän Soikkeli ja Huttunen saavat Saija Raskullan luomasta ääni- ja valomaisemasta, joka luo teokseen kipeän kauniita ja lyyrisiä, varsin elokuvallisiakin maailmoja.

Nauroin esityksessä paljon. Mutta nauru oli epäuskoista ja hämmentynyttä tunnistamista: Miten voi olla mahdollista, että minä olen kokenut tuon saman. Niina ja Anttihan ovat aivan sekopäisiä sado-masokisteja! Toinen rakentaa ruumisarkkuaan ja toinen pureskelee puhelinluetteloa. Eräässä liikuttavimmassa kohtauksessa Antti laulaa Aulikki Oksasen ja Kaj Chydeniuksen kappaletta Sinua, sinua rakastan lampunvarjostin päässä, leipäveitsi kädessä, hyytävien väkivallantekojen jälkeen. Tekohauskailuun ei kompastuta kertaakaan, mistä erityinen kiitos juuri tosissaan heittäytyville näyttelijöille. Soikkelilla ja Huttusella on kyky uskoa henkilöhahmoihinsa vilpittömästi ja samalla tuoda heidät ironiseen vastavaloon. 

Teatteri Siperian Ainakin tapahtuu jotain ei lankea turhaan psykologisointiin tai ihmisluonnon raadollisuuden päivittelemiseen, vaan luottaa ylilyöntejä pelkäämättömään absurdiin logiikkaan. Tapahtumia tarkastellaan koko ajan vinosti hymyillen. Vaikka katsoja kokee olonsa epämukavaksi ja välillä jopa uhatuksi, hän tietää, että koko show on lopulta kuitenkin vain Niinan ja Antin kieroutunutta leikkiä.

Niina ja Antti, nainen ja mies, ovat taisteluparina täysin tasavertaisia, vaikka esityksessä tutkitaan kaunistelemattomasti myös naisen ja miehen ruumiisiin merkittyjä eroja ja hierarkioita. Niina ja Antti ovat loppujen lopuksi yhtä hulluja, yhtä vahvoja ja heikkoja.

Läheisriippuvainen Antti herättää kuitenkin enemmän sympatiaa kuin tunnekylmä Niina. Antti toimiikin näkökulmahenkilönä ja pitää katsojia hyppysissään ottamalla suoraa kontaktia yleisöön useita kertoja. Hän myös lopettaa leikin - antaa kissalle ruokaa. Kissa pitää muistaa ruokkia, vaikka olisi juuri melkein tappanut petollisen rakkaimpansa.